perjantai 26. toukokuuta 2017

Destination number 35 and thoughts about traveling


New Zealand
Idea tähän postaukseen lähti siitä, että tänään on perjantai ja se tarkoittaa mulle väsymystä. Fyysinen kovasta treenaamisesta johtuva väsymys on ihmeellinen asia siksi, että se saa pään ihan sekaisin. Olo on joko euforinen ja yli-ihana, täysin voimaton ja masentunut tai sitten noita kahta vuorotellen. Harvoin kuitenkaan kovan rääkkiviikon jälkeen on tasainen ja normaali olo. Juuri tänään mä olen siellä euforisen onnen puolella ja mulle iski hirveä tarve fiilistellä.

Fiilistelyyn on myös toinen syy. Lähden nimittäin ylihuomenna kisareisulle Thaimaahan ja pääsen vihdoin näkemään myös Aasian isoja kisoja ja millaista tämä touhu siellä on. Thaimaa on mulle siis täysin uusi kohde ja se on 35. maa, jossa sulkapalloa pelaan. On aika mieletöntä ajatella, että olen pelannut pian jo 35 eri maassa! Matkustaminen ja eri maiden näkeminen ja kokeminen on yksi tämän homman parhaista puolista. Koen olevani etuoikeutettu, kun saan kokea niin paljon ja kerätä muistoja kaikkialta ympäri maailmaa. Mahtavaa on myös uusien ihmisten tapaaminen ja koenkin reipastuneeni ja kehittyneeni ihmisenä älyttömän paljon, kun on saanut ja toisaalta ollut myös pakko viettää aikaa ja tulla juttuun erilaisten ihmisten kanssa. 

Peru

Peru
Turkey
Mexico
Tänään onnellisen väsyneenä perjantaina mä muistan ilman sen suurempia ponnisteluja paljon kaikkea fiilistelyn arvoista. Muistan Islannin karun mutta omalla tapaa kauniin luonnon, Slovenian upeat vuoristot ja vehreän vihreät metsät, Meksikon hiekkarannat, Brasilian jättimäiset vesiputoukset ja Mauritiuksen rannalla köllineen kalan, joka ei ollutkaan lelu vaan ihan oikea. Muistan myös, miten ihanan puheliaita ja avuliaita ihmiset olivat Uudessa-Seelannissa ja miten hiippailin lähimpään mahdolliseen ravintolaan huppu päässä Guatemalassa, ettei joku roisto nappaisi. Azerbaijanissa puolestaan oli niin paahtavan kuuma, etten ole sellaista ikinä kokenut, mutta se oli kyllä silti ihan kivaa. Singaporen rajut ukkosmyräkät puolestaan eivät olleet kivoja, vaikka muuten se olikin huikea maa. Wales oli joulun aikaan aivan yli-ihana ja Irlantikin ihan kiva, paitsi kun siellä tuli palohälytys keskellä yötä ja luulin että oli suurempikin hätä. Ja voi että Praha, se se vasta on ihana ja romanttinen paikka!
Slovenia

Iceland

Maurtius


Mauritius
Wales
Näitä kaikkia seikkailuja muistellessa ja vanhoja kuvia selaillessa alkaa väkisinkin hymyilyttää. Olen tavannut suuren määrän upeita ihmisiä näiden vuosien varrella ja kokenut niin paljon, että tarinoita riittäisi loputtomiin. Nämä ovat niitä asioita, jotka haluan vuosien päästä muistaa. Elämä huippu-urheilijana on suurimman osan aikaa hyvin kurinalaista ja fyysisesti super raskasta. Myös kisareissuilla aika kuluu pitkälti hotellihuoneessa, hallilla tai yksin matkatessa. Yksin matkustaminen ja oleminen ovatkin minulle ne suurimmat haasteet. Yksinäisyys ja koti-ikävä painavat usein mieltä ja monesti toivon, ettei tarvitsisi lähteä mihinkään ja saisi olla kotona arjesta nauttien. Heikkoina hetkinä on kuitenkin tärkeää muistaa kaikki ne unohtumattomat ja upeat asiat, joita sulkapallo minulle antaa.

Azerbaijan 
Portugal
Brazil

New Zealand

Survival outfit in Guatemala
Loppuun vielä sellainen fun fact, että vaikka olen pian käynyt 35 maassa, niin en ole ikinä lentänyt ilman sulkapallomailoja. Ne on siis selkeästi mun rakkaimmat ja uskollisimmat kaverit!

Ihanaa viikonloppua kaikille! Toivottavasti teillä on yhtä helteiset ja mahtavat oltavat kuin täällä Tanskassa :)

xxx
Airi

The Netherlands

perjantai 19. toukokuuta 2017

Dreaming big again

English version below... :)

Moi!

Takana on kevät, jonka kuvailemiseen en osaa löytää adjektiiveja. Se ei ole ollut synkkä, onnellinen, kamala eikä kiva. Tai ehkä sittenkin vähän kaikkia niitä sekaisin. Olen ollut toisinaan vähän hukassa ja peloissani, mutta nyt tiedän vihdoin, mitä aion seuraavaksi tehdä.

Haluan ehdottomasti aloittaa niistä iloisista asioista, sillä olen niin super innoissani! Oikeastaan mulla on kaksi isoa ja iloista asiaa. Ensimmäinen on se, että aloitan koulun syyskuussa täällä Tanskassa, sillä sain juuri viime viikolla viestin, että minut on hyväksytty Odensen yliopistoon. Se pieleen mennyt hullun vaikea pääsykoe ei ehkä sittenkään mennyt täysin pieleen, vaikka hullun vaikea se kyllä tosiaankin oli. Ja se toinen asia liittyy tietysti sulkapalloon. Olen nimittäin tullut siihen päätökseen, että pelaan Tokion olympialaisissa 2020, vaati se sitten mitä tahansa. Kokemuksesta tiedän, että se vaatii paljon, mutta olen valmis ja haluan tehdä sen kaiken työn. Vielä pari kuukautta sitten en ollut varma, uskallanko unelmoida ja onko musta siihen enää. Viime viikkoina mä olen kuitenkin tiennyt, että mä haluan sitä enemmän kuin mitään, mä saan tehdä sen ja mä pystyn siihen. Nyt on taas helpompi juosta intervalleja ja tsempata se päivän kolmaskin treeni, kun tiedän tarkalleen, miksi teen sen kaiken. Nyt mä taas unelmoin isosti.


Juuri nyt odotan innolla tulevaa ja treenaan hullun kiilto silmissä, mutta on myönnettävä, että tämä kevät ei ole mennyt täysin putkeen. Olen pohtinut paljon niitä asioita, joista helmikuussa kirjoittelin - opiskelu, muu elämä, olympialaiset, jaksanko enää, riitänkö, uskallanko? En ole ollut se vahva ja itsenäinen tyttö, joka olin vuosi sitten. Olen ollut erilainen, epävarma ja kaivannut tukea. Se harmittaa näin jälkeenpäin, sillä olen ehkä ollut hankala läheisilleni. Olen myös kirjoittanut kevään aikana 42 historian esseetä, jotta saisin täydennettyä lukio-opintojani yliopistoa varten. Pahimmillaan päivät ovat menneet suunnilleen niin, että treenaan klo 8-10 ja 12-14, teen puntin 14.30-16, olen kotona viiden aikaan ja opiskelen kunnes on aika mennä nukkumaan. Se on ollut välillä raskasta, mutta näin jälkeenpäin mietittynä kaiken vaivan arvoista.

We found a new friend in Slovenia!
Vaikka olen treenannut koko ajan hyvin ja yrittänyt parhaani, niin kisoissa en ole saanut oikein mitään irti koko keväänä. Ymmärrän nyt, että itseluottamus, motivaatio ja usko tähän touhuun ovat olleet hukassa. Olin myös 2,5 viikkoa flunssassa ennen huhtikuun EM-kisoja, jotka olivat kauden päätavoite. Se päätavoite meni siis täysin pipariksi, mutta onneksi tavoitteita löytyy aina uusia. Onneksi saavutin kuitenkin toisen suuren tavoitteen, eli pääsin mukaan elokuun MM-kisoihin. Sairastelun lisäksi on ollut muitakin huolia ja murheita, joihin liittyy pettymyksiä, järjetön ikävä ja yksi menetetty elämän tukipilari. On tullut itkettyä ja murehdittua aivan liikaa, mutta uskon ja toivon, että se vaihe on nyt vihdoin ohi ja voin keskittyä tulevaan.


Tästä kesästä tulee hyvä ja aion kehittyä urheilijana paljon. Haluan päästä takaisin siihen moodiin, jossa olin Rio-unelmaa tavoitellessani. Tiedän, että se sama päättäväinen tyttö on mussa vieläkin, vaikka se unelma menikin palasiksi ja murensi mut hetkeksi. Nyt on vain tehtävä kovasti hommia, koottava itseluottamus kohdilleen ja samalla tietysti kehitettävä peliä ja fysiikkaa. Omalla kohdallani itseluottamus ja kova treeni kulkevat jollain tapaa käsi kädessä, sillä mitä paremmin teen asiat, sitä enemmän uskon itseeni ja koen olevani hyvä. Siksi onkin hyvä juttu, että juuri tällä viikolla alkoi kova kesätreenijakso, johon kuuluu 400 metrin intervalleja, kovia multipallotreenejä ja kaikkea muutakin "mukavaa". Kohta olen siis taas tikissä niin fyysisesti kuin henkisestikin!


Kirjoittelen pian lisää, sillä nyt mua ei häiritse enää historian esseet ja muut kouluhommat. Ensi viikon sunnuntaina lähden myös super jännälle kisareissulle! Mutta siitä lisää myöhemmin ;)

Pro tip for the weekend: Go to a forest and do some monkey yoga like this! Ps. Thank you Riikka for this amazing idea :D
Mukavaa viikonloppua kaikille! :)

xxx
Airi


Hey!

When I think back to the last few months, I don't even have words to describe them. This spring hasn't been miserable, happy, horrible or fun. Or maybe it has actually been all of those things. I've been a bit lost and scared but now I finally feel like I know what I want to do next.

I will start with the happy things since I'm just so super excited! Actually there are two big and happy things to tell. The first one is that I will start school here in Denmark in September, since I just found out last week that I've been accepted to the university in Odense. I thought that I totally failed the entrance exam a few weeks ago but it looks like I didn't! And the other happy thing is about badminton, of course. I have decided that I will play in the Olympics in Tokyo 2020, no matter what it takes. I know from experience that it will take a lot, but I'm ready and I want to do all the hard work. A couple of months ago I still wasn't sure if I have it in me to do it anymore and if I'm brave enough to dream again. But during these last few weeks I've known that I want it more than anything, I'm aloud to go for it and I can do it. Now it feels easier to run intervals and push through even the third session of the day, because I know exactly why I'm doing it. I'm dreaming big again.

Right now I'm very excited for the future and I'm training with high motivation, but I must admit that this spring hasn't been all that good. I've been thinking a lot about the things I wrote about in February - studying, life outside of badminton, Olympics, can I still do it, am I good enough, am I brave enough? I haven't been the strong and independent girl that I was a year ago. I've been different, insecure and I've needed a lot of support. Looking back, I feel sad about it because I feel like I've been a difficult friend/girlfriend/family member. I've also written 42 history essays during these last four months, so that I could upgrade my high school grades and get into the university. Many days I've been training from 8 to 10, 12 to 14, then gym from 14.30-16, coming home around 17 and studying until it's time to sleep. It's been hard sometimes but it's been totally worth it.

Even though I've been training well and trying my best all the time, I still haven't played any good tournaments in a while. I understand now that my confidence and motivation haven't really been there. I was also down with a flu for 2,5 weeks just before the European Championships, which was the main goal of the season. So I missed that goal big time but luckily I still reached my other big goal to qualify for the World Championships in August. Besides being ill, I've had some other worries and disappointments too. I can't tell too much but I can say that one important piece of my support network is missing and I've been crying, missing and feeling down way too much. Anyway, I hope and believe that the hard part is finally over now and I can focus on the good things that are coming up in my life.

This summer will be a good one and I want to develop a lot as an athlete. I want to find the same mood where I was when I was chasing my Rio-dream. I know that the same determined girl still lives in me, even if the dream didn't come true and it killed me for a while. I just need to work hard now, build up my self-confidence again and of course develop my game and my physical strength. For me self-confidence and hard work go kind of hand in hand, and the harder I work, the more I believe in myself. That's why I'm happy that we started the hard physical training period this week with 400m interval runs, tough multi shuttle sessions and all that "fun" stuff. Soon I will be fit and strong both mentally and physically!

I'll write more soon since I'm finally free from studying and writing history essays. Next week I'm also leaving for a very exciting tournament trip! But I will tell more about it later ;)

Have a nice weekend everyone! :)

xxx
Airi

lauantai 11. helmikuuta 2017

Time to break the silence

English version below...

Moi!

Miten sulla menee? Mulla menee hyvin!


Tänään se viimein iski. Tänään musta vihdoinkin tuntuu siltä, että haluan blogata. Viime tekstistä onkin jo kolmisen kuukautta ja nämä kolme kuukautta ovat olleet mielenkiintoista aikaa pääni sisällä. Olen jotenkin todella onnellinen, mutta samaan aikaan hämmentynyt. Mulla on monta unelmaa, mutta ne ovat erilaisia kuin ennen. En myöskään oikein tiedä, mitä niistä unelmista haluaisin juuri nyt tavoitella.

Ennen sen syvällisempiä pohdintoja voisin kertoa lyhyesti, mitä viime aikoina on tapahtunut. Tosin kovin paljon ei ole kerrottavaa, muuta kuin että olen opiskellut, treenannut ja voittanut Suomen mestaruuden. Haluan kovasti syksyllä kouluun ja siksi täydentelen nyt hieman lukio-opintojani, mikä on ollut yllättävän kivaa, mutta vienyt myös aikaa ja energiaa. Mun maailmanrankingsijoitus on tällä hetkellä 50, koen olevani hyvässä kunnossa ja niin kuin jo kerroin, voitin juuri SM-kultaa. Kaikki on siis oikein hyvin ja sulkapallokin sujuu paremmin kuin ikinä.


Kaikesta huolimatta olen miettinyt viime aikoina todella paljon sitä, mitä haluaisin seuraavaksi tavoitella. Mullahan oli suuri unelma ja tavoite päästä Rioon. Se unelma oli vahvasti läsnä joka päivä kolmen vuoden ajan. Sen jälkeen mulla oli tavoite taistella ja ei ikinä luovuttaa tai valittaa, vaikken päässytkään Rioon. Marraskuussa olin saavuttanut top 50 -rankingtavoitteeni, taistellut yli Rio-pettymyksestä ja olin elämäni kunnossa - mutta vailla suurta ja inspiroivaa tavoitetta. Silloin mä oikeastaan ensimmäistä (ja toista ja kolmatta ja kahdeksatta) kertaa itkin sitä pettymystä. Olin väsynyt kurinalaiseen treenaamiseen, kipeisiin lihaksiin, jatkuvaan treeniuupumukseen, häviämiseen ja pettymiseen, yksinäisiin matkustustunteihin, vielä yksinäisempiin hotelliöihin - kaikkeen.

Oletus tuntuu olevan se, että tietysti mä tavoittelen sata lasissa seuraavia olympialaisia. Tästähän luulisi olevan helppoa jatkaa samalla intohimolla ja motivaatiolla kuin tähänkin asti. Vähän niin kuin jos koira kuolee, niin uusi vaan saman tien tilalle ja elämä jatkuu. Tai kun parisuhde päättyy, niin meressä on monta kalaa ja uutta vaan putkeen. Näinhän se menee - tai sitten ei.

Uskon kyllä yhä, että aion tavoitella niitä seuraavia olympialaisia, mutta en yhtä epätoivoisen intohimoisesti. Se tulee olemaan erilainen projekti, koska mä olen erilainen. Mun on pakko saada myös opiskella, olla kavereiden ja rakkaiden kanssa ja treenata ehkä vähän vähemmän. Mä en halua enää uhrata ihan yhtä paljon, koska se ei enää tunnu hyvältä. Sillä mitä järkeä on päästä olympialaisiin ja olla ensin kolme vuotta onneton? Tietysti on kyse myös rahasta ja siitä, että kun tämä touhu ei vaan ole hirveän helppoa. Miten mä selviän taloudellisesti ja haluanko elää näin? Mä uhraan ihan hirveästi, mutta välillä pohdin, että kuka sitä oikeasti arvostaa ja mitä mä tästä lopulta saan. Sitä paitsi mä huomaan unelmoivani yhtä enemmän ja enemmän kaikesta muusta - opiskelut, työpaikka, oma koti ja perhe. Ehdinkö mä saada sen kaiken, jos mä elän liian tiiviissä sulkapallokuplassa?


Jos joku näki mut SM-kisoissa pelaamassa, niin te näitte toivottavasti tytön, joka nauttii pelaamisesta. Te näittä toivottavasti myös sen, että mä olen tehnyt hurjasti töitä pelini eteen, vaikka treenaaminen ei koko aikaa olekaan tuntunut niin motivoivalta. Mutta musta on siistiä taistella kentällä. Tykkään pohtia, miten voittaisin matsin ja sitten jälkeenpäin analysoida, miksi voitin tai en voittanut. Jos en voita, niin sitten vain mietin, mitä olisi pitänyt tehdä eri tavalla. En pelkää hävitä enkä jännitä matseja niin kuin ennen, koska osaan analysoida ja myöntää omat vahvuuteni ja heikkouteni. Mulla on sellainen sisäinen rauha, jota voi kai kutsua myös itseluottamukseksi.


Kaiken kaikkiaan mulla menee siis hyvin. Elän kai jonkinlaista etsintävaihetta ja etsin sitä uutta unelmaa. Mä tiedän, että koulu ja sieltä valmistuminen on yksi unelmistani, mutta muusta en ole varma. Sen tiedän myös, että rakastan pelata sulkapalloa ja siksi mä menen treeneihin joka päivä. Mä toivon, että löytäisin sulkapallostakin jonkun suuren unelman ja tavoitteen, joka motivoisi todella paljon. Mutta eihän unelmiaan voi oikein itse päättää.

Mun on vielä pakko lopuksi kiittää kaikkia onnitteluista SM-kisojen jälkeen! Oli mahtavaa, kun hallillakin oli niin paljon ihmisiä ja hyvä yleisö. Olen super iloinen, että me saatiin Nannan kanssa aikaiseksi niin hyvätasoinen, jännä ja viihdyttävä finaali!

Kivaa viikonloppua kaikille! :)

xxx
Airi

PS. TÄSSÄ linkki haastatteluuni SM-finaalin jälkeen sekä pari klippiä matsista. Se alkaa noin kohdasta 1.40 :)

In English:

Hey!

How are you doing? I'm doing great!

Today is finally the day that I feel like blogging again. It's been a good three months since my last post and these months have been interesting and full of deep thoughts. I'm somehow super happy but at the same time a bit confused. I have many dreams but they are different than before. I also don't quite know which dream I would like to follow next.

Before going any deeper into my thoughts, I would like to tell shortly what I've been up to lately. Or actually, there's not so much to tell - I've been just studying and training and then I also became a Finnish Champion. I would really like to start the university in September and to get in I need to study a few more high school courses. It's been surprisingly fun to study but it's also quite time-consuming and takes a lot of energy. Badminton wise, I'm currently ranked as number 50, I feel like I'm in a good shape and as I mentioned above, I just won the Finnish Championships. So all in all, I'm doing great and badminton is going better than ever.

Despite everything good in my life, I've been spending a lot of time thinking about what I really want. You might know that I had a big dream and goal to make it to the Olympics in Rio. I gave everything I had for that dream every day for three years. After that I had a new goal to fight and to never give up or complain even if I didn't make it to Rio. In November I had made it to the top 50, I had fought through the disappointment, I was in a great shape - but I didn't have any big and inspiring goal anymore. That was when I actually cried for the first (and second and third and eighth) time over the disappointment. I was tired of working so hard, having constantly pain in my muscles, being exhausted because of training, losing and feeling disappointed, all the lonely hours travelling alone - yeah, tired of everything. 

I feel like people expect me to just go for the next Olympics again. It should be easy to just keep going with the same passion and motivation. It's a bit like after your dog dies you can just take a new one and life goes on. Or when you break up with someone, just take a new boyfriend/girlfriend cause, you know, there's plenty of fish in the sea. That's how it goes - or not.

I still believe that I will try for the next Olympics but not as passionately. It will be a different project because I'm different now. I need to be able to study, spend more time with my loved ones and maybe practice a bit less. I'm not willing to sacrifice so much anymore since it doesn't feel right. What's the point in making it to the Olympics if you first need to feel unhappy for three years? Of course it's also a question of money cause the truth is that this is not an easy life. How can I manage financially and do I want to live like this? I'm sacrificing so much but sometimes I'm wondering if it's really worth it. Besides, I find myself dreaming more and more often about studying, working, having my own apartment and having a family one day. Will I have time to get all that if I live too much in my badminton bubble?

If you saw me playing at the Finnish Championships, you hopefully saw a girl who enjoys playing badminton. I hope you also saw that I've been working really hard on my game even if it hasn't been so motivating all the time. But I really love to fight on the court. I enjoy thinking about tactics and analyzing why I won or lost. And if I lose, then I just try to figure out what I should have done better. I'm not nervous or scared of losing like I used to be, since I know how to analyze and I accept my strengths and weaknesses. I feel calm inside - I guess that's what's called confidence.

All in all I'm happy with my life. I think I'm just looking for the next goal but I'm sure it will come. I know I want to start the school and graduate and I also know that I love playing badminton and that's why I'm training every day. I hope I will find a badminton dream as well, something super motivating to go for. But you can't control your dreams.

I wish you a nice weekend! :)

xxx
Airi

perjantai 4. marraskuuta 2016

I must admit, I'm tired

English version below...

Moi!

Super hyvän syksyn ja alkukauden jälkeen on nyt näköjään vuorossa pieni kuoppa. Tai sellainen kevyt ahdistus, väsymys ja stressi. Mutta älkää jooko huolestuko ollenkaan, koska paino on todellakin sanoilla pieni ja kevyt!

Mun syksy on mennyt todella hyvin. Olen onnistunut melkeinpä jokaisessa kisassa ja tunnen kehittyneeni paljon pelillisesti. Olin myös viime viikolla ensimmäistä kertaa urallani 50 parhaan joukossa maailmassa, kun sijoitus maailmanrankingissa oli tasan 50. Kaikki on siis loistavasti, enkä paljon enempää itseltäni voi juuri nyt vaatia. Täytyy myös ymmärtää, ettei kaikki voi koko aikaa mennä täydellisesti ja jokainen meistä väsähtää ja epäonnistuu joskus.


Kirjoitin Denmark Openin jälkeen tarvitsevani hieman lepoa. Kerroin ottavani ainakin kaksi tai kolme päivää huilia, mutta arvatkaa otinko? No en! Olen ennenkin myöntänyt olevani hieman yli-innokas treenien suhteen ja liiankin tunnollinen, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Oli vaan niin kivaa taas pelata ja treenata, joten siitä se ajatus sitten lähti. Muutama päivä menikin iloisen onnellisessa flow-tilassa, kunnes viikko sitten tiistaina kana maistui hieman oudolta ja sitten nukuinkin vuorokauden putkeen kovin kalpeana ja vatsa kipeänä (ei mennä yksityiskohtiin tämän enempää). Onneksi olo helpotti pian ja torstaina pääsin lähtemään Unkariin täysissä fyysisissä voimissa. Henkinen puoli olikin sitten asia erikseen...

En oikein tiedä, miten tämän pukisi sanoiksi, mutta jokin pieni juttu puuttui Unkarissa. Ei ollut täydellisen itsevarma ja luottavainen olo. Mua ahdisti se, että siellä pelattiin 11 pisteen eriä, koska on tämä typerä uuden pistelaskusysteemin kokeilu. Jotenkin olin vähän niinkuin puoliksi läsnä, tai no paljon enemmän kuin puoliksi, mutten täysillä kuitenkaan. Kyllä mä halusin hirveästi pelata hyvin, mutta kun en jotenkin jaksanut. Keskittyminen ei pysynyt kasassa millään ja mieli tavallaan romahteli. Huh, mikä selitys, mutta suunnilleen tältä musta tuntui.

I tried so hard to cheer myself up with my pink t-shirt and all... But no, something was still not there.
Mä pelasin kaksi peliä ihan okei. Voitin ensimmäisellä kierroksella unkarilaisen Daniella Gondan 11-7, 12-10, 12-10. Toisella kierroksella puolestaan voitin Tshekin Katerina Tomalovan 11-7, 12-10, 11-9. Molemmat pelit olivat hieman sellaista seilaulua, olin tappiolla lähes jokaisessa erässä, kunnes käskin itseni tsempata ja keskittyä. Onnistuin aina nousemaan, kunnes keskittyminen taas lähti jonnekin ihan muualle. Ihme kyllä en lopulta hävinnyt erääkään noissa matseissa, vaikka olin tappiolla muun muassa 0-5, 5-9 ja 9-10.

Pääsin siis puolivälieriin ja vastaan tuli Bulgarian Mariya Mitsova. Jälleen kerran meinasin seilailla ajatuksieni kanssa, mutta voitin ensimmäisen ja toisen erän 11-9. Sitten tapahtui jotain ihan hirveää, mitä mulle ei ole koskaan tapahtunut. Mä johdin kolmatta erää 10-1 ja hävisin. En halua oikeastaan enempää avata tätä, koska mua hävettää ja harmittaa edelleen, mutta hävisin sitten sen matsin viidessä erässä.

Mun tapa käsitellä kisapettymyksiä on yleensä aika yksinkertainen: lenkkarit jalkaan ja juokse! Mä en tiedä onko se siksi, että urheilu antaa niitä jotain endorfiini-hyväolo-hormoni-höpönlöpöjä vai siksi, että fyysisesti väsyminen ja pieni paha olo on jotenkin hyvä rangaistus. Kuulostaa todella dramaattiselta ja vähän hullulta, mutta mun mielestä juokseminen ei kuitenkaan ole kovin vaarallinen ratkaisu, jos se kerran helpottaa.

Mun piti jatkaa Unkarista suoraan Saksaan kisaamaan, mutta mä en vain halunnut. Halusin kovasti haluta, mutta pää ei vain jaksanut. Olisin varmasti pystynyt tsemppaamaan ja psyykkaamaan itseni, mutta en olisi pystynyt silti huippusuoritukseen, joten ei se olisi ollut fiksua. Kyseessä kun ei kuitenkaan ollut kauden tärkein kisa.

One of those days alone in a hotel room when all you can do is taking selfies!
Tunnollisena tyttönä olin tietysti pettynyt tähän ratkaisuun. Miten mä voin muka olla väsynyt, kyllähän mun pitää jaksaa! Jos kuitenkin katsoo rehellisesti faktoja, niin tilanne on tämä: koko viime kausi oli yksi hullunmylly, pidin sen jälkeen viikon loman, jatkoin heti todella kovaa treenaamista, heinäkuussa oli kisa Venäjällä ja super kovaa treeniä, elokuussa kisa Brasiliassa, heti perään oli liigapeli, sitten kisa Belgiassa, kiireinen viikko Suomessa, pari liigapeliä, kisa Hollannissa, Denmark Open, heti perään Unkariin... Missään vaiheessa ei ole ollut taukoa, koska ei siihen ole ollut pakottavaa syytä, kuten sairastumisia tai vammoja. Jossain vaiheessa se seinä tulee väkisinkin vastaan, vaikka joskus voisi lopettaa juoksemisen ennen sitä seinää.

Mä huomaan nyt, että kroppa ei oikein palaudu treeneistä. Väsyttää, stressaa, on vaikea rentoutua ja ei saa unta yksin ollessaan. Itkettää onnesta ja itkettää surusta vuorotellen. Mutta kun mä katson tuloksiani ja kaikkea edistymistä viimeisen puolen vuoden ajalta, niin onhan se myös sen arvoista. Nyt vain on annettava itselleen hetki aikaa ja sitten on taas kivointa ikinä. Eikä sen hetken tarvitse edes olla montaa päivää, jos otan sen nyt ennen kuin tilanne lähtee lapasesta.

Kaikki on siis edelleen oikein hyvin, en tarvitse sääliä eikä musta saa huolestua. Mä tarvitsen vain muutaman päivän huilia, siinä kaikki. Halusin vain kertoa syyn sille, etten ole Saksassa kisoissa sekä olla jälleen kerran avoin siitä, että välillä tulee pieniä kuoppia. Nyt mä keitän kupin teetä, pistän leffan pyörimään ja hautaudun peiton alle pehmolelunallen kanssa. Viimeiset viisi kuukautta olen aina painanut tähän aikaan viikosta kovaa treeniä, joten tänään saan vain olla.

xxx
Airi
And I'm gonna make it well!
In English:

After some very good and very busy months I've come to a point where I need to admit that I'm tired. I've done very well, developed a lot and made some good results during the last months but we all have our limits. However, there's no need to worry, it's normal to feel like this and I'm fine with it.

After Denmark Open I said I needed some rest. I planned to take at least two or three days off but then I didn't. As I've told before, I'm sometimes a bit too eager to practice and practice all the time and I just felt like I wanted to play and train. Everything went perfectly well for some days but then my chicken had a bit strange taste and I ended up sleeping one whole day feeling sick (let's not go more into details here...). Luckily I got better soon and I felt physically ready for Hungarian International.

I made it to the quarter finals in Hungary although something was missing in my head. I wanted to play well, I wanted to do my very best, but I just didn't have it in me. It was hard to focus on court, my head was not totally there and I just felt......yeah, tired. In the quarter finals I messed up so badly that I can't even understand it. With the new trial scoring system we played until 11 points best of 5 sets and I lost after leading 10-1 and having 9 match points. I don't really feel like writing more about it as I still feel embarrassed and sad about it.

After the match I just did what I always do when I'm disappointed - I went out for a run. I don't know if it's the endorphin-makesyoufeelgood-hormones-whatever or if it's a good physical punishment for me, but running always makes me feel better. It's kind of crazy and I know it but then again, I don't think it's very dangerous to run if it helps.

I was supposed to continue to Germany for Bitburger Open straight from Hungary but I just didn't want to. I really wanted to want it but my head just couldn't take it. I know I could have pushed myself but I wouldn't have played my best game so what's the point to go then? It was not the most important tournament for me anyway.

I'm a hard-working girl and I always want to do my best and of course I was disappointed with my decision. How can I be tired, I should be able to do it! Looking back at the last months, I need to admit that it's been a bit crazy. The whole Olympic qualification year, one week break after that, then a lot of hard training the whole summer, tournaments in Russia, Brazil, Belgium, The Netherlands, Denmark and Hungary, a few league matches, a lot of training... I didn't have any break at any point since there was no need for that. And now I've reached my limits once again and I need to stop and breath for a while.

I can feel that my body is not recovering so well anymore. It's also hard to relax, hard to sleep when I'm alone and I feel a bit stressed all the time. I start crying easily, also about the happiest things. But when I think about what I've achieved during the last few months, I feel like it's all worth it.

So now I just need to rest for a while. And it doesn't even need to be many days if I do it now before it goes any further. I don't want anyone to worry about me or anything, I just wanted to tell the reason for why I'm not in Germany and also be honest about all my ups and downs once again. So the plan for today is watching a good movie and chilling in my warm bed with a good cup of tea. For so many months I've always been training hard at this time of the week so now it's time to relax.

xxx
Airi

perjantai 21. lokakuuta 2016

Super onnistunut Super Series -kisa ja tunteiden vuoristorata

Moi!

Tällä viikolla oli vihdoin Denmark Open Super Series Premier -kisan aika. Kisa, jota olin kovasti odottanut. Toivoin ja haaveilin onnistumisesta ja hyvin pelaamisesta. Ja mä tein sen, mä todellakin tein sen! Olin yksi kolmesta eurooppalaisesta pelaajasta 16 parhaan joukossa, pelasin hyvän matsin maailman listan sijalla 10 olevaa super kovaa japanilaista vastaan ja taidan nousta ensi viikolla maailman top 50 joukkoon. Se on mahtavaa.


Ensimmäisen kierroksen matsini oli keskiviikkona ja vastassa oli Tanskan Julie Finne-Ipsen. Olen pelannut häntä vastaan kerran aiemmin, puolitoista vuotta sitten Espanjassa, ja silloin hävisin ihan pystyyn. Hänen pelityylinsä on mulle hankala, mutta katselin etukäteen hänen pelejään Youtubesta ja yritin pohtia tarkkaan, miten kannattaisi pelata. Olin siis hyvin valmistautunut, mutta kun mä astelin kentälle sitä punaista mattoa pitkin ja halli oli yleisöä täynnä, niin kyllä mua jännitti!

Pelin alku olikin hieman räpellystä. Käsi tärisi ja tuli helppoja virheitä puolin ja toisin. 11 pisteen tauon jälkeen onneksi rentouduin ja pelasin juuri niinkuin olin etukäteen suunnitellutkin. Voitin erän 21-14. Toiseen erään vaihdettiin puolia ja samalla vaihtuivat myös olosuhteet. Hallissa tuuli ilmastoinnin takia yllättävän paljon ja sivutuulen takia oli hyvin vaikeaa lyödä Julien kämmenpuolelle ilman että pallo lensi sivurajasta yli. Jotenkin yllätyin ja pelästyin asiaa, ja yhtäkkiä olinkin 1-6 tappiolla. Onneksi sain kerättyä itseni ja en enää tähdännyt sinne kämmenpuolen viivalle, vaan pelasin ympäri kenttää rystypuolta painottaen. Nousin 7-6 johtoon ja olin taas pelissä mukana. Erä oli tiukka, mutta lopussa olin onneksi varmempi ja vahvempi ja voitin 21-18. Mikä tunne!!


Oli hienoa pelata täyden yleisön edessä ja onnistua noin upeassa paikassa. Oli myös super ihanaa, että mulla oli oma kannustuslauma, kun Suomen U15-maajoukkue oli paikalla hurraamassa mulle. Se antoi ihan hirmuisesti voimaa, kiitos junnut!

Toisella kierroksella vastaan tuli Japanin Akane Yamaguchi. Hän voitti juuri pari viikkoa sitten Koreassa vastaavan Super Series -kisan ja on maailmanlistalla sijalla 10. Nämä ovat juuri niitä matseja, joita haluan päästä pelaamaan. Haluan nähdä, missä asioissa olen maailman huippuja jäljessä ja haluan kokeilla, miten pärjään. Yamaguchia vastaan pärjäsin melko hyvin. Hävisin 15-21, 14-21 ja se on ihan ok tulos. Peli oli hyvää, oli hyviä palloralleja ja pysyin tempossa mukana ilman ongelmia. Mutta onhan siinä vielä toistaiseksi pieni ero ja mulla on paljon kehitettävää. Suunta on kuitenkin selkeästi oikea ja se tuntuu hyvältä. 

Tämän toisen kierroksen matsini voi muuten katsoa TÄÄLTÄ :)


Tämä kisa antoi mulle ison pistepotin maailmanrankingiin, jonkun verran palkintorahaa ja paljon itseluottamusta. Olo on jollain tapaa helpottunut ja kevyempi. Samaan aikaan olen kuitenkin myös hyvin väsynyt. En ole nukkunut kunnolla, koska olen jännittänyt, stressannut, intoillut, ollut onnellinen ja ollut surullinen. Olen tuntenut noita kaikkia tunteita vuorotellen sekaisin ja kaikkea liikaa. Juuri nyt mä haluan taukoa kaikesta pari päivää ja treenaamaan en mene ennen kuin olen nukkunut kunnon yöunet.

Niinkuin alussa kirjoitin, taidan nousta ensi viikon maailmanrankingissa 50 parhaan joukkoon. Se on jälleen yksi askel eteenpäin ja se on oikeastaan askel, jonka ei pitänyt edes tapahtua vielä. Olen todella tyytyväinen siihen, miten asiat juuri nyt ovat ja miten hyvin pelini kulkee. Silti joka ikiseen onnistumiseen mahtuu yhä edelleen pienen pieni ajatus siitä, miten kaikki vielä puoli vuotta sitten oli menossa täysin pieleen. Se tuhat kertaa läpikäyty Rio-pettymys, se tuska ja paha mieli. Ne ei jätä mua rauhaan ja ne vie multa aina palan onnistumisen iloa. Ei se enää iso pala ole, mutta pala se kuitenkin on. Se tunne on epäonnistuminen ja että mä silloin melkein luovutin enkä halunnut enää jatkaa. Tiedän kyllä jatkaneeni ja taistelleeni. Ja sehän on se, mikä mun täytyy muistaa - nyt mä olen kova ja pian top 50.


Seuraava tavoite on rentoutua ja löytää jälleen täydellisen hyvä olo. Voin aivan hyvin huilia pari päivää, tehdä opiskelujuttuja ja tottakai katsella paljon sulkista Denmark Openin merkeissä. Viimeistään maanantaina palaan treenien pariin uudella innolla ja kroppa tuoreena. Ensi viikon torstaina lennän Budapestiin ja pelaan siellä Hungarian International -kisan. Sieltä jatkan suoraan Saksaan Bitburger GP Gold -kisaan ja sitä seuraavalla viikolla on vuorossa joukkueiden EM-kisa Ruotsissa. Paljon on siis ohjelmaa tiedossa, mutta mikäpäs tässä on pelatessa, kun homma sujuu. Rautaa pitää takoa silloin kun se on kuumaa, eikös se niin mene?

Mä toivotan kaikille oikein kivaa viikonloppua ja kiitos myös taas tsemppiviesteistä ja kaikesta tuesta! :)

xxx
Airi

tiistai 11. lokakuuta 2016

Highlights of the week

Viikon onnistuminen

Voitettiin liigapeli Tanskan liigassa perjantaina 6-0 Ikastin joukkuetta vastaan ja otin ensimmäisen henkilökohtaisen liigapelivoittoni! Pelasin pitkän matsin vahvaa venäläistä pelaajaa vastaan ja voitin lopulta kolmannessa erässä 21-16. Oli kivaa pelata, kun hallissa oli suurilukuinen kotiyleisö ja hyvä tunnelma.

The most successful moment of the week

My team won a league match in the Danish league on Friday 6-0 against team Ikast and I took my first individual victory in this league! I played a long match against a strong Russian player and finally won 21-16 in the third set. It was nice to play in front of the big home crowd.

Viikon ajatus

Annoin Suomessa ollessani haastattelun Vantaan Sanomille ja se juttu julkaistiin viikonloppuna. Jutun voi käydä lukemassa TÄÄLTÄ. Niinkuin teksti kertookin, oli koko kesä ja olympiapettymyksen käsittely mulle aika kova paikka, mutta olen selvinnyt kaikesta todella hyvin. 

Pohdin menneellä viikolla paljon sitä, miten olen tsempannut ja pyrkinyt olemaan positiivinen, enkä näyttämään ollenkaan sitä pahaa mieltä ja epävarmuutta. Moni saattaa luulla, että olen ollut supertyttö, jatkanut iloisen päättäväisenä treeniä ja että kaikki vain sujuu. Olenhan itse sanonut kaiken olevan hyvin ja onnistunut olympiakarsinnan jälkeen joka ikisessä kisassa. Jokainen varmasti ymmärtää, ettei se mene niin yksinkertaisesti, että sitä vain sisuuntuu pettymyksestä ja sitten pelaakin paremmin kuin ikinä. Olenkohan mä luonut turhaan sellaisen kuvan? Vai onko se sittenkin oikeasti todella helppoa sisuuntua ja jatkaa? Eihän se lopulta vaatinut mitään muuta kuin tahdonvoimaa ja olenhan mä pystynyt siihen oikein hienosti. Niin tai näin, juuri nyt mä olen aidosti ja oikeasti onnellinen, enkä ainakaan elämäni huonoimmassa kunnossa!

The thought of the week

While I was in Finland I gave an interview to a local newspaper and the article was published on Saturday. It's in Finnish but you can find it HERE. The article tells how difficult it was for me to push through all the hard practice in the summer after not making it to Rio and facing the biggest disappointment of my career so far. However, I've done very well and made some good results already this season. 

This article made me think about how I've tried so hard to stay positive and not show the sadness and insecurities that I've been dealing with. Many people might think that I've been a super girl, just happily continued training with a lot of determination and that everything is just going perfectly well. I've said myself that everything's great and I've also made a good result in every single tournament I've played after the Olympic qualification. Everyone can probably understand that it's not that simple, it's not like you just get back on track with even more determination than before and then you suddenly play better than ever. Have I given that kind of image? Or is it actually so easy to get up and keep going? At the end of the day, it didn't take so much, just some mental strength and I was able to do it. Anyway, right now I really am happy and for sure not in a bad shape!
Koko jutun voi lukea siis TÄÄLLÄ! :)
Viikon paras treeni

Viimeisen viikon aikana ollaan tehty paljon 2 vs 1 -treeniä fokuksena jalkatyö verkolta takakentälle. Jalat on olleet melko kovilla, kun valmentaja vaatii tekemään sen jalkatyön just eikä melkein oikein. Syyttäkäämme siis häntä siitä, että mun jalka näyttää tuolta kuin näyttää tuossa Vantaan Sanomien kuvassa. Ja kiittäkäämme häntä myös siitä, että mun jalkatyö on todellakin parantunut!

The best exercise of the week

Lately we've done a lot of 2 against 1 exercises where the focus is on the foot work from net to back court. My coach wants us to do the foot work perfectly, not just almost perfectly, and I can definitely feel that in my legs. So now you know who to blame for the fact that my leg looks like that in the photo above haha. And you also know who to thank for the fact that my foot work is getting much better!


Viikon paras hetki

Tähän on todella vaikea vastata, kun niitä on niin monta! Ehkä se, kun äiti tuli viikonlopuksi kylään ja pyöräiltiin meren rannalla. Tai sitten se, kun istuskeltiin pitkään brunssilla lauantaiaamuna. Tai ehkä sittenkin se, kun pääsi halimaan poikaystävää melkein kahden viikon tauon jälkeen. Niin ja olihan sekin kivaa, kun voitin ensimmäisen liigamatsini!

The best moment of the week

It's impossible to mention only one best moment here! Maybe the best moment was biking at the seaside with my mum who was visiting me in Denmark over the weekend. Or maybe it was the long and delicious brunch on Saturday morning. Or maybe it was actually hugging my boyfriend after almost two weeks apart. And yeah, of course it was very nice to win my first league match!

Viikon heikko hetki

Tiistai-iltana pelattiin liigapeli Vendsysselissä, reilun kolmen tunnin ajomatkan päässä Odensesta. Mulla oli vähän väsynyt olo ja vastassa kaiken lisäksi super kova USA:n Beiwen Zhang (maailman ranking 26, parhaimmillaan paljon paremminkin), enkä pärjännyt ollenkaan. Paitsi toisessa erässä pysyin mukana 12-15 tilanteeseen saakka, mutta sitten hävisin 13-21. Joukkueena hävittiin 1-5, mikä ei tietenkään ollut toivottu tulos. 

The weakest moment of the week

On Tuesday evening we drove more than three hours to Vendsyssel for a league match. I felt a bit tired somehow and I also had a very strong opponent, Beiwen Zhang from the USA (wr 26). I had no chance in the first set but in the second set I played okay until 12-15 but lost then 13-21. Our team lost 1-5 which was not what we wished for of course.

Viikon biisi

Varmaankin Sia - Big Girls Cry. Vaikka mun sydän ei olekaan särkynyt enkä itke meikkejä piloille, niin silti tämä jotenkin koskettaa.

The song of the week

I would say it was Sia - Big Girls Cry. Although my heart is not broken and I'm not crying and ruining my make up, this song still somehow touches me.

Juuri nyt

Tällä hetkellä istuskelen junassa matkalaukku seuranani ja pohdin, mitä sieltä vielä puuttuu, vaikka eihän sille enää mitään voi. Pohdin myös sitä, miten saisin parhaiten nukahdettua tänään, sillä tiedän kokemuksesta sen olevan juuri tänään todella vaikeaa. On nimittäin kisaviikko ja olen taas niin innoissani, että pelaan pelejä mielessäni jo valmiiksi. Olen matkalla kohti Hollantia ja Dutch Open Grand Prix -kisaa. Ensimmäisen kierroksen matsi on huomenna keskiviikkona ja vastassa on Nigerian Grace Gabriel. Päivittelen tuloksia myöhemmin tällä viikolla, mutta kisaa voi seurata TÄÄLLÄ.

Right now

Right now I'm sitting in a train with my suitcase and wondering what is missing from it although there's nothing I can do about it anymore. I'm also wondering how I'm gonna be able to sleep tonight since I know that it will be very difficult on a day like this. It's a tournament week and I'm so excited to play again that I'm playing in my mind all the time. I'm on my way to the Netherlands for Dutch Open Grand Prix. I'm playing my first match tomorrow Wednesday against Grace Gabriel from Nigeria. I will keep you updated about the results but you can also follow the tournament HERE.

I'm going to Dutch with new clothes from Yonex and the best ever compression tights and socks from Zeropoint. Really looking forward to wear these!
xxx
Airi

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Another week, another country

Moi!

Viihdyin kotona Tanskassa viikon verran, kunnes oli jälleen aika reissata. Olen kai jollain tapaa levoton sielu, mutta tykkään siitä, että koko ajan tapahtuu. Tällä kertaa reissun kohteena on tuttu ja turvallinen Suomi. Ehdin ilahduttaa (toivottavasti!) perhettäni ja kavereitani läsnäolollani viikon verran, mutta sitten on palattava taas Tanskaan, kun liigapelit ja muut velvollisuudet kutsuvat.

Hello!

I spent one week at home in Denmark and then it was time to hit the road again. I guess I'm a bit of a restless soul but I just love it when there's something happening all the time. This time I traveled to a very safe and familiar place - Finland! I will spend one week here with my family and friends but then I have to get back to Denmark as I have team matches and other things to do there. 

Suomeen matkaaminen pistää jotenkin kummasti mut aina pohtimaan syvällisiä. En osaa edes selittää sitä tunnetta, kun istun lentokoneessa ja se alkaa laskeutua kohti Helsinkiä. Eilen illalla katselin taas koneen ikkunasta niitä tuttuja maisemia ja tuttuja metsiä, ja vatsassa lenteli miljoona perhosta. Tuntuu niin hyvältä tulla kotikotiin, nähdä perhe ja kaverit, kulkea tutuissa ympäristöissä ja olla enemmän minä kuin missään muualla. Ja sitten toisaalta pelottaa ja jännittää se kaikki, mitä täällä on ja mikä ei enää ole mun arki.

Coming back to Finland feels somehow special every time and I always find myself thinking very deep thoughts. I can't even describe the feeling of sitting in an airplane, staring out of the window and seeing the familiar landscape of Helsinki as we are landing. Yesterday evening I saw those familiar streets and forests once again and I felt the butterflies in my stomach. It feels amazing to come homehome, to see my family and friends and to be more myself than I can be anywhere else. But then again, I can't help feeling a bit nervous coming here and trying to cope with everything that no longer feels like my life.

Mua pelottaa se, miten etäiseltä ja vieraalta Suomi alkaa tuntua. Toisaalta se on kai niin, että mitä vieraammalta se tuntuu, sitä pidemmälle kohti unelmiani olen päässyt. Olen uskaltanut päästää irti ja mennä kohti jotain uutta. En mä kolme vuotta sitten uskonut, että asuisin edelleen Tanskassa ja että uskaltaisin tehdä kaikki ne asiat, jotka olen tehnyt.

It makes me scared to realize that Finland feels more and more distant and unfamiliar to me. On the other hand, I guess that it just shows how far I've come. I've been brave enough to let go and chase my dreams. Three years ago I didn't think that I would still be living in Denmark and that I could actually go through all the things I've done during these three years.

Eilen mua herkisti kai myös se, että sain tietää pääseväni suoraan pääkisaan lokakuun Denmark Open Super Series -kisassa. Nämä ovat niitä pieniä unelmia, joita mulla silloin kolme vuotta sitten Tanskaan lähtiessäni oli. On kiva tunne, kun unelmat alkavat hiljalleen toteutua. On kivaa pelata isoja kisoja, olla jo sijalla 59 maailmanrankigissa ja pystyä voittamaan kovia pelaajia. Olenhan mä aika paljosta saanut puskea läpi tässä matkalla, ihan jo viimeisen neljänkin kuukauden aikana, mutta on se kyllä ollut sen arvoista.

Yesterday I was probably a bit extra emotional because I had just found out that I will be playing in the main draw of Denmark Open Super Series in October. These are those little dreams that I had three years ago when I decided to move to Denmark. It feels good seeing the dreams slowly coming closer and closer. It's nice to play those big tournaments, to be number 59 in the world and to be able to beat strong players. It has taken a lot of hard work and determination, even just the last four months, but it's absolutely been all worth it.
Juuri nyt istun kotisohvalla ja tämän päivän ohjelmaan kuuluu mahdollisimman suuri määrä ei mitään. Paitsi että juoksemaan oli päästävä, rakastan tuota raitista ilmaa ja tuttuja lenkkipolkuja! Muuten haluan vain olla, sillä tuleva viikko on buukattu niin täyteen, että huhhuh... Ohjelmassa on tapaamisia, yleistä asioiden hoitamista, kavereita, yhdet häät ja tietysti paljon treenejä. Montaa hetkeä en ehdi makoilla, mutta onneksi tämä levoton sielu tykkää juuri tällaisesta tapahtumarikkaasta elämästä. Ja sitä paitsi en ehdi potea koti-ikävää. Mulla kun on nykyään aina joko koti-ikävä tai kotikoti-ikävä. On tämä rankkaa kyllä.

Right now I'm just sitting on the sofa and chilling. Today my plan is to do nothing and to do it as much as I can (except the running I did earlier today - I just love the fresh air and nature here!). The coming week is totally fully booked with meetings, friends, a wedding and of course a lot of training. I will not have too much time for chilling but as I said, I love it when there's a lot of things going on. Besides, I won't have time to feel home sick. It's so hard to be me, always home sick or then homehome sick, haha!

xxx
Airi