tiistai 23. lokakuuta 2012

Kovin urheilija on se, joka uskaltaa levätä

Halusin kirjoittaa vähän siitä, miltä ylirasitustila/ylikunto/mikä ikinä onkaan tuntuu ja kertoa myös omia fiiliksiä tästä koko hommasta. En siis ole mitenkään tosi pahasti päästänyt itseäni ylikuntoon eikä mitään ole diagnosoitu, mutta merkit on olleet selkeät ja väsymys sellaista, että kaikki ei todellakaan ole ollut ihan okei. Kirjoittelen tätä ymmärtääkseni itse, miksi olo on ollut sellainen kun on ollut ja ehkä myös varoittavaksi esimerkiksi muille, että omaa kehoa kannattaa kuunnella. Ja jos joku on ihmetellyt mun chillailua treeneissä tai ollut jopa huolissaan musta tässä lähiaikoina, niin ehkäpä tää selventää vähän :)

Tulin juuri kotiin treeneistä, syön hyvää pinaatti-raejuusto-kauralese-valkuaismunakasta, venyttelen ja nyt vielä kirjoittelen tätäkin. Oon siis aika tehokas :) Olo on hyvä, iloinen, onnellinen. Kaikki tuntuu olevan hyvin juuri näin ja se tuntuu kivalta, koska viimeiset kuukaudet on mennyt ihan sumussa ja mieli ei todellakaan ole ollut kauhean hyvä. Itkettyä on tullut ihan liikaa ja oon niin pahoillani kaikista turhista angstikohtauksista, joita mun läheiset on saanu kuunnella. Vaikeita hetkiä ja päiviä on vieläkin, mutta nyt tajuan jo vähän enemmän siitä, mikä meni pieleen ja mistä jatkuva väsymys ja alakulo johtuivat.

Olen aina tykännyt treenata paljon ja tosi kovaa. Rakastan sitä raukeaa fiilistä kovan treenin jälkeen ja sitä tunnetta, että "nyt musta tulee parempi, kohta mä voitan kaikki". Kovaa ja paljon on treenattava, jos haluaa menestyä. Niin minulle on jankutettu pienestä pitäen ja sen olen todellakin sisäistänyt. On kuitenkin selvää, ettei kukaan jaksa liiallista rääkkiä, kroppa ei yksinkertaisesti kestä sellaista. On ihan ok olla joskus väsynyt, ei aina tarvitse pakottaa itseään. Joku viisas on sanonut joskus, että kovin urheilija on se, joka uskaltaa levätä. Tätä yritän nyt ymmärtää.

Koko kesän treenasin todella hyvin ja treenit olivat rankkoja. Olin välillä todella hyytynyt ja ihan loppu, mutta sehän on ihan normaalia. Kuitenkin jossain vaiheessa meni yli. Kunpa olisin osannut havaita sen silloin, kunpa olisin osannut kuunnella kroppaani paremmin. Luulen, että viimeinen pisara mulle oli koulun alkaminen ja ylppäriurakan lähestyminen. Siihen kun vielä lisää kisakauden startin, niin on selvää, että stressitasot nousivat. Huomasin, että energia ei vaan riitä, mua oikeesti väsyttää ja elämä on ihan ylivoimasen vaikeeta. Olisin halunnut vain nukkua päivät pitkät ja pelkkä ajatuskin rankasta treenaamisesta ja kovista kisapeleistä tuntui ihan mahdottomalta. En olisi halunnut tehdä yhtään mitään! Nämä kaikki huonot fiilikset, masentuneet ajatukset, toivottomuus ja välinpitämättömyys ovat täysin normaaleja tunteita, kun kroppa väsyy liikaa. Mun mentaalivalmentaja selitti mulle, että se on mielen tapa suojata kehoa. Ja niinhän se varmasti meneekin, että kun voimat loppuu niin mielen on pakko yrittää hillitä menoa. Välinpitämättömyys ja alakulo on hyviä tiloja siihen, eihän sellaisissa mielialoissa halua mitään tehdä!

En osannut kuitenkaan reagoida väsymykseen oikealla tavalla. Syytin itseäni laiskaksi, läskiksi ja mitä vielä... Luulin, että on oma vikani, etten jaksa. Ajattelin olevani huono ihminen ja ettei kukaan halua olla mun kanssa, koska vaan masistelen. Kaikkein vaikeimmalta tuntui myöntää, että mä oon oikeesti ihan loppu, mä en enää jaksa. Se oli mulle epäonnistumisen tunne, kyllähän mun nyt pitäis vaan jaksaa! Helpointa oli vaan jatkaa eteenpäin, hymyillä ja esittää, että kaikki on hyvin. Ehkä pelkäsin myös, mitä muut ajattelevat. Helpostihan ensimmäinen ajatus on, että "toi vaan haluaa huomiota, ei myönnä olevansa asennevammainen, haluaa laiskotella ja valittaa ihan turhasta!". Niinpä vain toivoin, että mieli kirkastuu itsestään ja että yhtäkkiä heräänkin seuraavaan päivään täynnä intoa niinkuin ennenkin. En todellakaan halunnut valittaa turhasta.

En olisi millään halunnut keventää treenimäärää, en missään nimessä! Mutta jos treeneistä ei tule mitään ja mieli on jatkuvasti maassa, niin eihän se treenaaminen ketään silloin hyödytä. Onneksi mulla on hyvät tukijoukot ja valmentajat, jotka sitten sano mulle, että nyt ihan oikeesti stoppi! Ja kyllähän mä itekkin ymmärsin, ettei ole ihan okei, jos aamusyke on 25 pykälää tavallista korkeampi ja sängystä noustessa sydän lyö yhtä kovaa kuin yleensä lenkkiä juostessa. Joka päivä teki oikeesti mieli vaan nukkua koko ajan ja mikään ei voinut vähempää kiinnostaa. Pienetkin asiat olivat ihan ylivoimaisia ja itketti koko ajan. Yhtenäkin päivänä minun piti kävellä kilometrin matka metrolle, mutta kun en millään vaan jaksanut. Lopulta makasin vaan sängyssäni ja itkin, kun oli niin toivoton ja paha olo. Syöminenkään ei ollut helppoa ja välillä tunsin olevani vain laiska kasa läskiä. Mietin, miksi olin tehnyt itselleni niin, miksi olin ajanut itseni niin loppuun. En todellakaan tajunnut silloin, että ainoa asia mikä auttaa, on lepo. Nyt onneksi tiedän sen :)

Nyt olen siis jo muutaman viikon treenannut kevyesti, melkeimpä pelkkiä tekniikkatreenejä ja lyöntejä paikaltaan. Ja niinkuin sanoinkin aluksi, niin kappas vain kun olo onkin yhtäkkiä tuhat kertaa parempi! Nyt jaksan taas innostua asioista ja kaikki on paljon kivempaa. Tänäänkin olin kauhean iloinen, kun ulkona oli niin kaunista ja syksyistä! Elämä kirkastuu ja yhtäkkiä onkin taas paljon pieniä arjen iloja :) En voi vielä tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ensi viikolla lähden Unkariin kisoihin ja vähän kyllä jännittää pelata muutaman viikon tauon jälkeen taas kovaa singeliä (=kaksinpeli), mutta odotan kyllä innolla! Pikkuhiljaa saan myös alkaa treenaamaan taas normaalisti. Toivottavasti väsymys ei tule takaisin, mutta sen näkee sitten eikä sitä vielä voi murehtia. Nyt kuitenkin tiedän paremmin, miltä EI pidä tuntua ja osaan ehkä kuunnella kroppaani paremmin :) Toivottavasti tämä parin kuukauden hölläily olisi riittävä ja kaikki olisi taas hyvin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti