maanantai 18. helmikuuta 2013

Kilpaurheilu ei oo aina kivaa

Oon miettiny paljon sitä, miks kilpaa urheileminen ei oo enää niin kivaa vaan saa mut vaan ahdistumaan. Mä oon tajunnu jotain asioita ja niitten ymmärtäminen ja tunnistaminen tuntuu hyvältä ja helpottaa. Vaikka mä rakastan kilpaurheilua tosi kovasti, on siinä silti paljon sellasia puolia, jotka ei oo niin kivoja.

  • Kilpailu. Tällä hetkellä kilpaileminen ei tunnu hyvältä. Ajatus siitä, että on koko ajan pyrittävä olemaan parempi ja parempi, ei kiehdo mua. Haluisin vaan harrastaa sellasella kuntoliikkujan asenteella, että mennään sen liikunnan riemun kautta. Jos en pystyis ens kuussa lyömään kovempaa tai kyykkäämään enemmän, se ei haittais. Ja mun ei tarvis pyrkiä voittamaan ketään vaan olisin jo ihan tarpeeks hyvä. Tää riittäis ja voisin pitää vaan hauskaa.

  • 120%. Se asenne, että aina on annettava 120% ja mielellään 125%. Aina on joku joka treenaa enemmän ja paremmin kun mä, joten mun on tehtävä yks ylimääränen minuutti joka treeniä ja pari ylimäärästä punnerrusta joka kuntopiirissä. Miks en vaan voi tyytyä siihen 100%:iin? Tai ehkä jopa 90% riittäis? Voisin varmasti, jos liikkuisin vaan kuntoilumielessä. Ei tarvis olla ketään parempi.
  • Paineet. Se tunne, kun on onnistuttava. Paineet ja odotukset, mitä asetan itelleni ja mitä muut asettaa. Tällä hetkellä en nauti niistä ollenkaan. 
  • Arvostelu. Urheilijana saa kuulla paljon arvostelua. Tottakai se on kestettävä jos tähän leikkiin ryhtyy, koska se on osa tätä hommaa. Mä haluisin vaan liikkua hyvällä fiiliksellä ilman näitä: "treenaat ihan liikaa", "voisit kyllä treenata enemmän ja paremmin", "sun lyöntitekniikka on hassun näkönen", "syöt mun mielestä liian vähän mut hei jumalauta et sul on isot reidet", "miten on ees mahollista et oot noin epäitsevarma", "oot kyl kauheen ylimielinen", "et saa käydä bilettää ku oot urheilija", "kävisit joskus bilettää, oot ihan tylsä" ja mitä kaikkee oonkaan tässä vuosien saatossa kuullu. Ja vaikka mä kuinka tiedän, että treenaan hyvin, tekniikka on jokaisella omanlainen ja sitä voi kehittää, syön hyvin ja mun reidet on ihan okei, en todellakaan oo ylimielinen ja mun juhlimismäärät on just hyvät mulle, niin silti tuntuu pahalta.
  • Luopuminen. Urheilun takia joutuu luopumaan paljosta. Kun treenit ja urheilijana kehittyminen menee kaiken edelle, niin on monta muuta asiaa, joita ei sitten voi tehdä. Mua harmittaa se, miten on vaikeeta tehdä mitään tosi spontaanisti, kun päivät on niin täynnä ja treenit aikataulutettu. Mutta en todellakaan harmittele mitään, mitä on jäänyt urheilun takia kokematta! Silti ehkä tulevaisuudessa haluankin nähdä jotain muutakin kun tän urheilijan elämän?
  • Suorittaminen. Mun on pyrittävä olemaan parempi, joten kaikki on tehtävä just eikä melkeen. Tällä hetkellä rakastan hiihtämistä ihan vaan siks, että lähen sinne ilman kelloa ja ilman sykemittaria. Hiihdän just niin kauan ja kovaa kun hyvältä tuntuu. En aseta tavotteeks hiihtää tunnin lenkkiä ja sitten 57min jälkeen juokse paikallaan kotipihalla minuuttia, että tulis 58min ja sen vois pyöristää tuntiin.
  • Ammattimaisuus. Tuntuu epäreilulta, että multa vaaditaan ammattiurheilijan asennetta, treenaamista, elämäntapaa ja kaikkea. Tottakai, jos huipulle haluaa, pitää tehdä asiat ammattimaisesti. Mutta kun kukaan ei pysty oikeasti tarjoamaan mulle olosuhteita ammattiurheiluun. Niin kauan kun mun on käytävä koulua ja en tienaa elantoani urheilusta, tää on vaan harrastus. Mun mielestä silloin on kohtuutonta vaatia, että mä edes haluaisin tehä kaiken täydellisesti ja ammattimaisesti.
  • Miten yhdistää urheilu ja muu elämä? Mä oon nyt siinä iässä, että mä alan aikuistua ja mun on otettava vastuuta mun elämästä. Jos mä haluan urheilla täysillä, jostain muusta on uhrattava. Mä haluan opiskella, mutta silloin täysillä urheilu ei onnistu, koska mulla ei ole tuloja tai hyviä sponsseja. En kuitenkaan oo ajatellu elää mun vanhempien rahoilla loppuelämääni. Voisin yrittää saada töitä ja siten rahoittaa urheilun, mutta sitten en vois opiskella. Oonko valmis uhraamaan opiskelun ja ottamaan sen riskin, että satsaan kaiken urheiluun? Haluunko mä oikeesti niin paljon urheilla? Tällä hetkellä tuntuu, että en.
  • En jaksa uskoa. Suuri ongelma, joka kiteyttää varmaan kaikki nää edelliset, on mulle tällä hetkellä se, etten jaksa uskoa. En usko, että tuun saavuttamaan jotain niin hienoa urheilussa, että tää kaikki olis sen arvosta.
Nalle Puh on paras! <3
Mutta niinkun mä alussa sanoin, mä kuitenkin rakastan urheilua ihan kauheesti! Mutta kun tällä hetkellä tuntuu, etten oo tarpeeks vahva kestämään noita kaikkia mitä mainitsin. Tarvin etäisyyttä kilpailemiseen ja aikaa hengähtää. Haluun vaan, ettei mun tarttis vähään aikaan stressata mistään. En haluu, että pitää voittaa, treenata ja elää täydellisen urheilijan tavoin, kestää paineita tai kestää arvostelua. Haluun vaan nauttia elämästä!:)

2 kommenttia:

  1. Oot joutunu elämään paineiden alla liian kauan. Ei ihme, että ne purkautuu tällä tavalla :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin... Enkä todellakaan oo varmasti ainoo urheilija, joka tuntee tällasta. Pitää vaan osata sitten välillä hengähtää ja nyt on varmaan mulle se hetki :)

      Poista