lauantai 2. helmikuuta 2013

Sammunut kipinä

Tuntuu ihan uskomattoman pahalta kirjottaa tätä tekstiä. En ikinä haluis julkasta mitään tällasta. En ikinä haluis että musta tuntuu tältä. Oon niin vihanen itelleni, että se sattuu. Sattuu niin paljon että tuntuu et vaikka itkisin loppuelämäni niin se ei ikinä helpottais. Oon niin hukassa.

Ja tää mitä mä nyt kirjotan ei oo häviön jälkeisissä tunnekuohuissa vuodatettua katkeraa tilitystä. Ongelma on just se, että niitä tunnekuohuja ei enää tuu. Voittaminen ei saa mua syttymään ja häviäminen ei tunnu miltään. Tää kaikki alla oleva on kirjotettu jo vähän aikaa sitten, täällä se on roikkunu luonnoksissa mutta en oo uskaltanu julkasta sitä. En oo voinu, koska kaiken on pitäny olla hyvin ja kisoja on jatkuvasti. Miten mä voisin sanoo kellekkään ihan yhtäkkiä, että nyt tuntuu pahalta ja mä en haluu tätä?

Mutta nyt sen tietää jo niin moni, että mä aattelin uskaltaa. Ja ne, jotka ei tiedä, näkee sen musta varmasti. En tykkää siitä, että mun asioista juorutaan. En tykkää, että musta puhutaan mun selän takana. Mä haluan kertoa ite ja olla avoin. Mä oon puhunu jo monelle läheiselle ja tärkeelle ihmiselle ja ne kaikki ymmärtää mua. Ne saa mut uskomaan, etten oo tehny mitään väärin, että kaikki on ihan hyvin. Joten nyt mä jaan yhen tarinan.

Mä tunnen yhen pienen tytön. Tai ainakin mä tunsin. Me oltiin parhaita kavereita. Kun me oltiin yhessä, me oltiin tosi onnellisia ja pärjättiin ihan kaikessa missä me haluttiin pärjätä. Se tyttö on piiskannu mua tosi monta vuotta lyömään palloa kovempaa, tsemppaamaan jokaseen lyöntiin, juoksemaan vielä vähän kovempaa vaikka hapottaa ja lähtemään treeneihin vaikka väsyttää. Se tyttö on ihan uskomaton.

Sen tytön nimi on Voitontahto. Jo toi nimikin kertoo, ettei se voi olla mikään turha tyttö. Ja mä tiedän sen itekkin. Silti mä oon päästäny sen menemään. Oon päästäny irti ja eksyny sen luota. Mulle maailman tärkein asia ja silti mä pilasin kaiken. Oon niin pahoillani sen tytön puolesta! Se teki kaikkensa, ja nyt yhtäkkiä mä sanonkin, etten tahdo enää. Se tyttö juoks tappointervalleja, se piti huolen että syön hyvin, se huolehti etten tee mitään mikä vois haitata mun urheilu-uraa ja se unelmoi olympiavoitosta. Se antoi kaikkensa.

Jossain vaiheessa kaikki meni pieleen. Mä tajuun vasta nyt, että mä oon eksyny siitä tytöstä. Siks mä oon niin hukassa. En tajunnu aikasemmin, tai sit en vaan halunnu tajuta. Nyt vaan haluaisin löytää takas sen tytön luokse, mutten osaa enää. Syytän itteäni kaikesta. Oon niin vihanen itelleni. Miks mä mokasin näin? Ja ennen kaikkea: mitä mä nyt teen?

Yli 10 vuotta mä oon halunnu tätä. Miten on ees mahollista, että yhtäkkiä se suurin unelma ei ookkaan enää unelma? Miten mä voin epäonnistua tälleen? Miten mä voin olla niin typerä, että heitän hukkaan kaiken sen kovan työn? Miks teen tälleen itelleni ja kaikille niille, jotka muhun on uskonu ja jotka on antanu kaikkensa mun eteen?

Mutta kun en halua enää kilpailla. En halua olla parempi kun muut. En usko, että musta on siihen. Voittaminen ei tunnu enää tärkeeltä ja haluisin mielummin olla kaikkien kaveri ja haluisin että ihmiset tykkäis musta. Haluisin tehä jotain mistä nautin ja minkä takia mua arvostettais eikä vaan arvosteltais.

Mä nään edelleen itteni vaan urheilijana. Sitähän mä oon aina ollu ja sitä mä edelleenkin haluun olla. Mutta jos mä päästän kokonaan irti tästä kaikesta niin mitä mä sitten oon? Nyt oon "sulkapallossa huipulle pyrkivä lukiolaistyttö" mut yhtäkkiä en oiskaan enää mitään noista. Paitsi tyttö kyllä joo edelleen. Mua pelottaa. Ja sanoinko jo tarpeeks monta kertaa, että oon vihanen itelleni koska oon pilannu kaiken?

Nyt en voi muuta, kun olla kauheen kiitollinen siitä, että mulla on ihmisiä jotka välittää. Ne sanoo että ne on kauheen ylpeitä musta. Se on tosi tärkeetä koska ite en osaa olla. Vaikka mun luottamus tärkeimpiin ihmisiin koki kolauksen tänä viikonloppuna ja vaikka mulla onkin ihan selkään puukotettu olo yhen tärkeen ihmisen takia, niin mä silti luotan. En haluu millään uskoa että se teki mulle niin, koska se ei välitä.

Ja tähän loppuun haluun vielä kertoa, että huomenna aamulla aion kaikesta huolimatta herätä ajoissa ja mennä mihinkäs muuallekkaan kun treenaamaan! Ehken enää nauti kilpailemisesta ja haluu olla paras, mutta treenaamiseen se kipinä on tallella ja vahva kipinä onkin! Joten oikein ootan sitä, että pääsen puntille ja juoksumatolle juoksentelemaan.:) Ehkä tää kaikki ahdistus valuu hien mukana pois?

6 kommenttia:

  1. Airi oot tosi rohkee ku uskallat puhuu tälläsii blogissa! Sun pitää nyt vaan löytää se tyttö, mä tiedän että susta on tähän kaikkeen! :) oot ihan mahtava ihminen, pelaaja, kilpailija!! Muutamat häviöt ei saa kaataa sun uraas! Ota häviöt tosissaan ja yritä voittaa ens kerralla, mä tiiän että susta on siihen ja että sä palaat viel omaks itteks. Tsemppii ja kaikkee hyvää, oot ihana PUS<3
    --enkerrokuka;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti kommentista who ever you are :) kyllä mä vielä löydän sen innostuksen, mut sitä en tiiä et onks se sulkapallo mistä innostun.. Mut aika näyttää :)

      Poista
  2. Tää teksti kolahti, koska ymmärrän tosi hyvin sun ajatukset. Oon ite lopettanut kilpailemisen jo aikoja siten, yhtenä suurena syynä oli se voitonkipinän sammuminen. En vaan loppujen lopuks oo kovin kilpailuhenkinen.

    Olisko se sitten huono ajatus jonkun aikaa pelkästään treenata ja jättää kisat hetkeks väliin? Muista kuitenkin, että kaikki ei kuitenkaan tuu koskaan tykkämään susta etkä voi koskaan olla kaikkien kaveri. Toisten voittamisella sillä ei oo kuitenkaan mitään merkitystä, koska ihmissuhteet & vastakkain kisaaminen on kaks ihan eri asiaa.

    Tollaset ajatukset ei valu treenamisella pois. Niitä pitää miettiä, puhua niistä muiden kanssa (myös valmentajien!) ja oikeasti ajatella, että mitä haluaa. Ei oo mitenkään harvinaista, että lukiosta kohta valmistuva on vähän hukassa. Itselleen tosta asiasta (tai mistään ylipäätänsä mun mielestä) on aika turhaa olla vihainen. Se ei vie mitenkään eteenpäin, sit jää vaan junnaamaan paikoillaan. Tommonen soutaminen ja huopaaminen on kuitenkin ihan normaalia kaikilla.

    Mut se, että mitä sä oot urheilijana, ei määritä sitä, mitä sä oot ihmisenä. Se on niin tärkeetä muistaa!

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi mahtavaa että kommentoit! Helpottaa kuulla, että on ihmisiä jotka ymmärtää ja joilla on ollu samoja fiiliksiä. :)

      Oon yrittäny kauheesti puhua kaikille jotka vaan jaksaa mua kuunnella ja valmentajat on tosi hyvin kyllä kärryillä että missä mennään. Ja valmentajat onkin sanonu jo vähän aikaa sitten, että nyt pitää vaan ottaa taukoa kisoista.

      Oot niin oikeessa noissa jutuissa mitä kirjotit! Kaikkia en voi ikinä miellyttää ja pitää vaan tehä niin, että on ite tyytyväinen. Ja oon kans huomannu, että muutkin on lukion jälkeen hukassa. Eli tää on ihan normaalia onneks. :)

      Kiitos paljon kommentista ja tsempeistä! :)

      Poista
  3. Se mahtava tyttö ei ole Voitontahto vain Airi itse! Sinä itse olet uskomaton, olet loputtoman sinnikäs ja vahva, mutta herkkä. Pystyt ihan kaikkeen, mitä ikinä haluatkaan tehdä, juuri sen takia, ettet anna ikinä periksi ja sun kohdalla se ei ole vain hieno sanonta vaan totta!!! Ei sillä ole mitään väliä loppupelissä kuinka monta ihmistä usko sinuun tai ei usko, kunhan itse uskot siihen, mitä teet :)

    Minusta tuntui välillä ennen isoja kisoja, että mielummin tulisin kipeeksi tai LOUKKANTUISIN kuin kestäsin paineita....ja sit se tapahtui juuri silloin kun olin parhaimillaan. Kaikki minkä eteen olin nähnyt vaivaa ja taistellut otettiin pois. Näin vuoden ajan minkälaista on olla ilman kilpailuja ja treenamista, ilman hauskoja kisareissuja ja kovia treenikavereita. Mutta toisaltaan olen kiitollinen siitä, koska nyt ymmärrän miten tärkeä tämä kaikki mulle on. Pystyisin elämään onnellisen elämän ilman kilpaurheilua, mutta en halua. Melkein mikään onnistuminen ei ole vielä tuntunut niin ihanalta kuin tiukan kilpailun voittaminen ja mitä tiukempaa sitä parempi!!!

    Luulen, että sinunkin pitäisin löydä taas se syy, minkätakia sä teet tätä...se syvällisin ja yksinkertaisin syy! Sellainen, mikä ei liity kenenkään muuhun kun sinuun. Jos ei sellaista löyty, pitää vaan mennä etsimään jotain uutta ja se on kans okei. Se tule varmaan olemaan jännittävä ja mielenkiintoinen ja täynnä onnistumisia. Ei sun kannattaa miettiä, että kaikki kovat treenit ovat olleet turha nyt jos lopettaisit. Ne ei ole koskaan turhaan, ne ovat tehneet susta juuri sellaisen kun olet. Pystyt sellaiseen mihin monet muut eivät koskan pystyisi, olet kokenut sellaista, mistä monet ovat jäänet paitsi, olet kasvanut ihmisenä urheilun kautta!!! Koita vaan katsoa itsesi muiten silmien kautta...olet kaunis nuori nainen kenellä on kadehdimisarvoinen tahto, olet rohkea ja vahva ja älyttömän fiksu :)

    Kiitos, että jakaat omia tunteita ja ajatuksia <3

    Sinun ikuinen fani :)

    Liine

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 ihana sinä!!

      Mäkin toivon kauheesti, että kun otan nyt taukoa kisoista niin tulis ikävä pelaamista ja kilpailua! Ja että mä löytäisin sen syyn tehdä tätä!

      Hihii tää oli niiiin kiva kommentti ja tuli tosi hyvä mieli ja oot niin oikeessa! Säkin oot siis selkeästi tosi fiksu;) Kiitti! :)

      Poista