tiistai 12. maaliskuuta 2013

Hyvä, paha muisto.

Tänään meillä oli Rio Teamin kanssa taas mentaaliluento. Entinen huippulumilautailija Aleksi Litovaara kertoi meille kaikkea jännää parin tunnin ajan. Yksi juttu jäi mua kuitenkin häiritsemään ja nyt siitä onkin sitten pakko kirjoittaa.

Nimittäin tehtiin sellanen harjoitus, mikä meni suunnilleen näin:

1. Palauta mieleen joku kisa tai harjoitus, jossa olet onnistunut todella hyvin.
2. Muistele hetki sitä tilannetta kunnolla keskittyen (silmät kiinni paras). Muistele mahdollisimman tarkasti kaikkea, mitä siihen kokemukseen liittyi. Muistele miltä tuntui, näytti, kuulosti. Muistele myös mitä ympärillä tapahtui. Eläydy kunnolla!
3. Eläytymisen jälkeen mieti: Miksi se oli niin tärkeä onnistuminen minulle? Miltä minusta tuntui? Mitä tein ennen ja jälkeen onnistumisen?

Toi on todella hyvä treeni, mä tiedän kyllä sen. Tiedän, että kun sen tekee kunnolla niin siitä saa paljon hyötyä. Kun osaa löytää sen hyvän tunnetilan ja sen onnistumisen tunnetilan, voi sen aina löytää missä vain ja milloin vain. Silloin voi helpommin onnistua uudelleen.

Mutta kun. Niin. Mä tökkäsin jo tohon ekaan kohtaan. Milloin mä oon viimeks onnistunu tositosi hyvin? Musta tuntuu, että siitä on ihan liian kauan. En enää muista. Tai sitten mä vaan en halua muistaa.

Joten nyt mä yritän uudelleen. En osaa sanoa yhtä parasta hetkeä mun sulkapallouralta, mutta mä valitsen nyt yhden hyvän kisan.

Oli maaliskuu ja vuosi 2010. Mä olin 16-vuotias ja ekaa kertaa Hollannin kovassa kansainvälisessä junnukisassa. Se kisa oli alle 19-vuotiaille ja yks Euroopan kovimmista junnukisoista, joten kai mä lähin vähän niinkun kokemusta hakemaan kun olin niin nuori vielä. Mä muistan kuinka järkyttyny olin kun näin arvonnan ja heti oli kova saksalainen vastassa ekalla kierroksella. Mutta eipä se sitten lopulta niin kova ollukkaan. Tai oli tietenkin, mutta mä olin vaan kovempi!;) Ja sitten mä voitin pelin toisensa jälkeen. Ja mä pelasin niin sairaan hyvin. Ja yhtäkkiä mä olin semifinaalissa. Olin voittanu vaikka kuinka monta kovaa pelaajaa matkalla. Se onnistumisen ilo ja ne kaikki tsempit muilta. Mä olin niin ylpeä itestäni ja mä tajusin, että mähän oon aika hyvä tässä.
Dutch Junior 2010. Siitä on kauan. :)
Mä muistan, kun mä istuin lentokoneessa sitten sunnuntai-iltana matkalla kotiin. Hymyilin vaan ja olin niin onnellinen. Mä muistan vieläkin mitä biisiä mä kuuntelin ja kun mä nyt kuuntelen sitä biisiä, mä muistan sen hetken.

Noin, nyt mä tein sen. Muistelin ja kirjotin tiivistetysti. En läheskään joka hetkeä ja tunnetta tietenkään kirjottanu. Ja mä kuuntelin sen biisin.

Ja nyt tuntuu pahalta. Itkettää niin paljon, etten haluu enää kirjottaa yhtään enempää. Eihän tän näin pitäny mennä? Tajuan nyt, miks en halua muistaa. Mä kiellän tavallaan itteäni muistamasta, koska mä en usko että osaan enää. Tai osasinko edes koskaan oikeesti. Miten voikaan olla näin hukassa ja epävarma.

Mutta kun tän tekstin idea oli saada mut onnelliseks. Joten nyt järki käteen ja valoja päälle. Mä oikeesti olin semifinaalissa siellä. Se olin minä ihan ite. Ja mä oikeesti oon voittanu monia monia hyviä pelejä ton jälkeenkin. Miten niin en oo hyvä? Ja tottakai mä vieläkin osaan! 
Lisää Dutch Junior 2010. Nyt siitä on vielä vähän kauemmin kun äsken.
Oon ihan typerä ja tää koko teksti oli taas typerä ja täysin julkasemiskelvoton. :D Mutta jotenkin mulla on silti nyt parempi fiilis. Kuulemma positiivisten ja negatiivisten ajatusten suhde pitäis olla 3:1. Kai mä saan tästä taas yhen positiivisen lisää kuitenkin loppujen lopuks? Ja kun huomenna teen uudelleen tän treenin, niin ehkä toi paha olo jää jo pois ja tulee heti hyvä mieli. No ei ehkä vielä huomenna, mutta parin viikon päästä. :)


No joojoo en luovuta!:)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti