keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Itsensä ylittämisen ihanuus

Eilen kävin juoksemassa intervallit. Päätin etukäteen jo, että juoksen hyvin. Näin mun mielessä, miten ihan lennän sitä kenttää ympäri ja ennätykset paukkuu. Ja tietenkin olin ihan into piukeena lähdössä sen takia. En malttanu oottaa sitä juoksemisen juhlaa. Hyvä kun lenkkarit maltoin sitoa kunnolla jalkaan, niin innokas mä olin ja niin varma siitä, että kohta juoksen kovempaa kuin ikinä!
Jokainen, joka on joskus urheillut tai liikuntaa muuten vaan harrastanut, tietää varmaan ton tunteen. Treeneihin, lenkille tai salille lähtiessä on tosi hyvä fiilis ja haluaa tehdä hyvän treenin. Eikä mitenkään silleen "ihan hyvän", vaan "ihan mahtavan loistavan superduperin"! Sellasen treenin, jonka jälkeen voi olla ylpeä itestään ja laittaa treenipäiväkirjaan laadun kohdalle täyden 10.

Mutta sen mä oon tässä vuosien saatossa huomannu, että jostain syystä tollasten kympin arvosten treenien tekeminen ei ookkaan ihan niin helppoa. Ja niin mä huomasin eilenkin. Mun ohjelmassa oli vedot 6 x 1200m kahden minuutin palauttelutauoilla. Ensimmäinen ja vielä toinenkin veto meni oikeestikkin lentäen, ihan niinkuin olin ennakkoon kuvitellukkin. Mutta ai että, kun päästiin neljänteen ja viidenteen vetoon...


Joku fiksu on kai joskus sanonut, että se oikea treeni alkaa vasta siinä vaiheessa, kun haluais lopettaa ja rupee tuntumaan pahalta. Eilen mä pääsin taas todistamaan tätä tosiasiaa. Mitä kauemmin olin juossut, sitä varmempi mä olin, että se rata piteni, mun jalat lyheni ja kello otti spurtin aina tauon aikana. Mua ärsytti ja suututti. Mutta onneks mä tajusin sillon, että ainoa tapa selvitä ärsytyksestä on vaan juosta. Kun mä tarpeeks kauan juoksen, niin kyllä se 1200m aina lopulta tulee täyteen. Pakkohan sen on!

Ja se fiilis sen treenin jälkeen! Se on vähän niinkuin hyvän voitetun matsin jälkeen. Usein pelissäkin saattaa tulla fiilis, ihan vaan pienekskin hetkeksi mutta kuitenkin, että "mä en pysty voittamaan tätä". Mutta siitä fiiliksestä yli pääseminen on ihan parasta. Silloin on pystynyt tekemään jotain, mihin ei uskonut pystyvänsä. Silloin on ylittänyt itsensä.

Nää on kai niitä parhaita hetkiä urheilussa. Tai elämässä ylipäätään. Niiden vuoksi jaksaa tehdä töitä.

Tänään mä en ollut yhtä hyvä kuin eilen, en todellakaan. Ja ärsytys on suuri! Mutta sekin kuuluu asiaan välillä. Kuitenkin mä tiedän, että huomenna mulla on taas mahollisuus ylittää itteni. Jos mä vaan oikeesti haluan ja oon valmis näkemään vaivaa sen eteen.


Jos jaksoit lukea tän tekstin loppuun asti, niin miks säkin et kokeilis ylittää ittes jollain tapaa? Huomenna illalla ois kiva sanoa, että "mä en ois ikinä uskonu, että pystyn siihen, mut tänään mä..." ja loppuosan voikin sitten määritellä ihan ite! :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti