lauantai 14. syyskuuta 2013

(Liiankin) rehelliset epäonnistujan fiilikset

Belgian kisa oli ja meni. Harmi että oli mutta ihan hyvä että meni. Se oli siis aikamoinen epäonnistuminen multa. Toisaalta en haluais kirjottaa siitä yhtään mitään, koska en tahdo miettiä sitä enää milloinkaan ikinä, mutta mitä mä sitten siitä oppisin?

Ajeltiin siis kolmen tanskalaisen kanssa tiistaina kymmenisen tuntia täältä Odensesta Belgiaan. Jalat oli tietenkin painavat sen autossa istumisen jälkeen ja väsytti kovasti, mutta ei se tuntunut haittaavan yhtään. Seuraavana aamuna olikin ihan hyvä fiilis ja tuli se pieni hätäkin jossain vaiheessa aamua, että tuleekohan tästä mitään tänään. Mä tarviin sen ihan pienen paniikin ja jännityksen, silloin mä tiedän että pää ainakin toimii ja ajatukset on mukana.

Ensimmäisen pelin voitinkin tosi helposti, tuntu että kaikki toimi hyvin ja jalat oli tosi terävät. Kaikkiaan tosi ehjä peli multa, vaikkakin vastustaja oli ehkä vähän sellanen, että sille oli tärkeää muistaa poseerata ja näyttää hyvältä kentällä. Hyi, miten ilkeeltä kuulostankaan, mutta minkäs teet, kyllähän tollanen vaikuttaa pelaamisen laatuun väkisinkin!

Mutta sitten se toinen peli. Mokasin kaiken. Maailman kamalin tunne on se, kun sä et voi tehdä mitään siellä kentällä. Ihan sama mitä lyöt niin ulos tai verkkoon se menee. Suututti ja harmitti alusta asti, mutta onneks tajusin sentään, että voin mä silti yrittää tsempata. Siitä voinkin taas olla edes vähän ylpeä, että halusin pelata ja taistelin. Mutta ei epäilystäkään, etteikö ollut yksi elämäni huonoimmista peleistä ja hävisin sitten lopulta 10-21, 21-18 ja 21-23.

Pelin jälkeen ekat kymmenen minuuttia mä olin niin suuttunut, pettynyt ja turhautunut itseeni, että olin aivan varma, että mä räjähdän tuhansiksi paloiksi siinä keskellä hallia. En kuitenkaan räjähtänyt, oon vissiin aika vahvaa tekoa. Aika pian se fiilis menikin ohi, edes itkua en saanut aikaseksi ja sitten mua jo nauratti. Olin vaan niin avuton siellä kentällä. Täysin pihalla koko tyttö.

Ja sitten tää kuva hyppäs mun facebookin etusivulle. Ei siinä mitään, että pelasin huonosti, mutta näköjään näytinkin vielä ihan katastrofaaliselta. Jalat ihan miten sattuu, ilme maailman komein ja mailakin katos. Hyvä minä. (kuva: Badminton Europe / Mark Phelan)
Takaisin kotiin pääsin jo torstaina, koska mun roadtrip-kamutkin hävisi jo keskiviikkona, joten pakattiin kamat autoon ja ajeltiin taas se 10h. Nyt oon yrittänyt vaan jatkaa treenejä ja unohtaa epäonnistumisen, mutta kyllähän se nyt mieltä painaa. Mistä mä sen motivaation treeneihin nyt kaivan? Miks mun muka pitäis joka päivä treenata ja saada kyynärpää ylemmäs, jos en kuitenkaan osaa pelata? Ei oo muuten helppoa, varsinkin kun valmentaja on nyt poissa muutaman päivän. Tällä hetkellä mä nimittäin just tarvisin jonkun potkimaan mua eteenpäin ja kertomaan, mitä pitää tehä.

No mutta, jostain syystä mä oon kuitenkin jo järkännyt itelleni kaks treeniä joka päivälle. Kiltisti mä vaan jatkan kovaa duunia. Vaikka kukaan ei käske, niin joku näkymätön silti jossain mun sisällä näköjään käskee. Ehkä tää tästä taas.

Remember to smile. Remember to smile. Remember to smile. Elämä on kivaa. :)

2 kommenttia:

  1. Sometimes everything goes as wished and hoped fr, sometimes not. Sometimes you go fishing and not get a bite, sometimes a bucketfull of fish. Sometimes you have to redo and redo over and over again when knitting a pullover. That is lif, with ups and downs. - But remenber, one match is not the whole career. - One day is not the whole life. - One tre is not the whole forest. - Even though at the very moment something may feel huge, with a bit of perspective it may appear totally manageably and relatively small. - And remember, you are important, as a person. It has nothign to do with whether you win or loose a match. You are the one we love and care for.

    VastaaPoista