maanantai 28. lokakuuta 2013

Tell me what do you see when you looking at me

 

 Mä oon aina ajatellut olevani melko ujo. Tanskaan lähdössä mua jännitti ihan kauheesti se, etten uskalla jutella kenellekkään ja että kukaan ei halua jutella mulle. Ajattelin, että musta tulee yksinäinen. En millään uskonut, että joku vois haluta tutustua muhun tai oikeesti tykätä musta. Ja sitä paitsi enhän mä ikinä uskalla tehdä mitään hullua ja heittäytyä mukaan mihinkään.


 Eilen aamulla mä kuitenkin heräsin pienestä huoneesta hallin yläkerrasta. Mun kanssa sieltä heräili myös neljä muuta tyyppiä, sellasia joita mä en edellisenä päivänä vielä edes tuntenut, mutta yhtäkkiä mä tunnen. Niiden ja 30 muun uuden seurakaverin kanssa pelasin lauantaina taas joukkuematsin, meillä oli hauska ilta ja ekaa kertaa elämässäni puhuin tanskaa ja sitten höpötinkin sitä aamukolmeen asti. Mä olin yli parin tunnin junamatkan päässä kotoa ja siis todella kaukana Suomesta, kotikotoa, mutta ei se tuntunut yhtään kummalliselta tai pahalta.


Mä en tiedä, miten ihmeessä se on tapahtunut, mutta jotenkin musta on tullut paljon rohkeempi. Ehkä jollain tapaa avoimempi. Voisin jopa väittää että sosiaalisempikin. On ollut vaan pakko jutella kaikille ja mennä mukaan kaikkeen, jos on pyydetty.


Pari viikkoa sitten pälätin melkein kolme tuntia yhden uuden kaverin kanssa lentokoneessa, kun satuttiin vierekkäin istumaan. Juteltiin vaikka mitä, naurettiin ja oli hauskaa. Jossain vaiheessa kerroin olevani vähän hiljainen, sellanen perus suomalainen. No en kuulemma ollut. Mutta mukava ja "søde" sen sijaan olen. Minäkö??

 
Vaikka mä en ookkaan yksinäinen täällä ja vaikka mulla on aina joku jolle voin jutella, ei mikään mitenkään korvaa niitä läheisimpiä kotikotona. Niitä, jotka mä oon tuntenut jo vuosia. Siksi välillä on koti-ikävä.


Jostain syystä viime viikolla kotona ollessani mä kuitenkin ikävöin myös Tanskaa. Ihan sama missä mä olen, aina on vähän koti-ikävä. Mä kuitenkin koen olevani vaan se suomalainen tyttö, se vähän hiljainen. Enkö mä ookkaan enää? Saanko mä ikävöidä Tanskaa, eihän tää oo mun koti? Mitä jos mä en kohta enää kuulu minnekkään?


Vielä kesällä mä en olis millään uskonut, että tulisin viihtymään täällä näin hyvin. Että mä viettäisin chillejä tyttöjen iltoja, leikkisin second momia 16-vuotiaalle lähes tuntemattomalle tytölle joka joi vähän liikaa, juttelisin tanskaa parille pojalle aamukolmeen asti, tanssisin tyttöporukassa yöllä sulkishallissa, chattaisin facebookissa tanskaksi, tutustuisin näin moneen uuteen ihmiseen...


Mä en uskonut, että mä osaisin ja uskaltaisin. Mutta nyt mä oon niin iloinen, että mä lähdin. Ja vaikka mä välillä onnistun olemaan rohkeempi ja sosiaalisempi, näen mä edelleen itteni sinä vähän ujona suomalaisena tyttönä. Ehkä vaan vähän kehittyneempänä versiona.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti