maanantai 6. tammikuuta 2014

The Price of Gold

Muutama päivä sitten astelin tuttuun tapaan hallin ovesta sisään kello 7.52 valmiina aamutreeneihin. Harmi vain, että astelin kipeää jalkaa nilkuttaen ja takaraivossa jyskyttäen tieto siitä, että joutuisin pyöräilemään kentän sivussa muiden treenaamista katsellen. Tilannetta valitellessani sain kuitenkin yhdeltä kaveriltani hyvän neuvon: "Pistä sun puhelin siihen pyörän telineeseen ja kato joku kiva leffa samalla kun pyöräilet!" Toinen kaveri sitten huikkasi, että "joo hei, lähetän sulle linkin yhteen dokumenttiin ja sen kun katot niin huomaat ettei sun vamma ookkaan niin kamala".

Istuin sitten pyörän selkään, asettelin puhelimen valmiiksi ja avasin linkin dokumenttiin nimeltä "The Price of Gold". Dokumentti kertoo joidenkin ruotsalaisten huippuyleisurheiljoiden tarinan. Pääosissa esiintyvät muun muassa sellaiset nimet kuin Carolina Klüft, Susanna Kallur ja Christian Olsson. Tarina ei kuitenkaan ole se perinteinen inspiroiva menestystarina; kertaus uran huippuhetkistä sekä polusta pikkulapsesta menestyväksi huippu-urheilijaksi. Tämä dokumentti ei niinkään inspiroi - ei ainakaan minua. Sen sijaan se kertoo karun tarinan urheilijoiden kokemista vammoista ja loukkaantumisista sekä siitä hinnasta, jonka he ovat joutuneet menestyksestään maksamaan.

En nyt sen tarkemmin dokumentin sisältöä ala tähän avaamaan, jokainen katsokoon itse (löytyy helposti YouTubesta täältä). Vaikka dokumentti ei nostattanut minussa aluksi kovinkaan positiivisia fiiliksiä, on se loppujen lopuksi mielestäni hyvä ja suosittelen sen katsomista. Minuun se jollain tapaa upposi ja olenkin pyöritellyt ja pähkäillyt mielessäni urheilijoiden lausahduksia jo muutaman päivän.

Ensimmäiset fiilikset lopputekstien pyörähtäessä näytölle olivat melko tyhjät. Miksi ihmeessä on haluttu tehdä dokumentti, jossa paneudutaan urheilijoiden repeytyneisiin takareisiin, rasitusmurtumiin, nilkan nyrjähdyksiin ja syömishäiriöihin? Ensimmäiset mieleeni putkahtaneet vastaukset tähän kysymykseen olivat tällaisia:

  1. Jos dokumentin nimi on "The Price of Gold" eli siis kullan hinta ja se kuvaa urheilijoiden vammoja, henkisiä kipuiluja, treenaamista kipulääkkeiden voimalla ja muita kärsimyksiä, tuntuu viesti aluksi melko selkeältä: jos haluaa huipulle, on oltava valmis uhraamaan terveytensä sen eteen.
  2. Dokumentilla halutaan kuvata urheilijoiden karua elämää ja näyttää, miten kurjaa ja kamalaa kärsimystä se sen kaiken loistokkuuden takana on.
  3. Jos treenaat tarpeeksi kovaa, loukkaannut hyvin todennäköisesti jossain vaiheessa. Itse terveenä urheilijana tunsinkin jostain syystä syyllisyyttä. En ole ikinä ollut leikkauksessa enkä edes kärsinyt vakavista loukkaantumisista, enkö siis treenaakkaan tarpeeksi kovaa?
  4. Huippu-urheilijat elävät ikään kuin tunnelissa. Tunnelin päässä näkyy se kirkkain ja suurin tavoite ja kaikki muu ympäriltä on pimennossa, millään muulla ei ole väliä - ei edes terveydellä.
  5. Susanna Kallur toteaa dokumentissa näin: "Anyone who says that being an elite athlete is good for you is nuts." Ovatko nykyiset treenimetodit siis vääränlaisia? Ja urheilua ei kannata harrastaa tosissaan, sillä se on vain haitaksi?

Mietin ja pohdin näitä sitten koko illan sängyssäni kattoa tuijottaen ja nukkumattia odotellen. Mietin sitä, etten mitenkään pysty samaistumaan dokumentin esittämiin ajatuksiin. Tajusin, että vaikka kuinka haaveilenkin olevani vielä joskus maailman paras, en silti olisi valmis tekemään kaikkia niitä asioita, joista ruotsalaistähdet dokumentissa kertoivat. En suostuisi napsimaan kipulääkkeitä ennen treenejä tai kisoja selviytyäkseni niistä enkä suostuisi ikipäivänä käymään läpi kuutta jalkaleikkausta hullun treenauksen takia. Tajusin, että minulle kullan hinta ei ole sama kuin terveyden hinta. Ja lopulta tajusin myös, että olin sisäistänyt dokumentin tarkoituksen: saada ihminen ajattelemaan, mikä se kullan hinta itselleen on.

Dokumentin avulla koen hahmottavani itseni urheilijana taas astetta paremmin. En ole sellainen, joka on valmis heittämään pois kaiken saavuttaakseni sen kirkkaimman tavoitteensa. En ole valmis uhraamaan mitä vaan. Minullakin on ehkä tunneli, jossa elän, mutta uskon sen kuitenkin olevan hieman laajempi. Mutta vaikka ajattelenkin ja koenkin asiat näin, se ei silti tarkoita, että olisin jollain tapaa huonompi urheilija ja ettenkö voisi ja saisi onnistua. Ja niin, oli se kaveri myös oikeassa - opin, että ei se pieni jalan venähdys ja neljän päivän lepo olekaan niin iso juttu.

-----------------------------------------------------------

Loppuun on vielä pakko pahoitella tätä hyvin erilaista blogitekstiä. Tiedostan hyvin, että tää on jotain ihan erilaista mua täällä tällä kertaa, mutta kun kyllä mäkin joskus mietin joitain asioita ihan tosissaan. Sitten niitä mietteitä on kiva välillä myös kirjotella ihan sillä tavalla järkevästi. Koittakaa siis ymmärtää. ;)

6 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Haha, kerrohan sit mitä tykkäsit ja ymmärsitkö sen yhtään samalla tavalla kun mä! :)

      Poista
  2. Todella kypsää ja fiksua tekstiä. En voisi enempää olla samaa mieltä kanssasi.

    VastaaPoista
  3. Heippa Airi! Kirjoituksesi todeksi osoittaa sen, minkä jo tiesinkin. Olet FIKSU nuori nainen, jolla on hoksottimet ja sydän kohdallaan. Take care :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, sait mut hymyilemään varmaan koko loppu päiväksi :)

      Poista